Itämeri

Itämeren pinta-ala on 422 000 neliökilometriä. Suomen aluevesiin ja talousvyöhykkeeseen kuuluu 82 000 neliökilometriä eli hieman alle viidennes. Itämeren osuus Suomen kokonaispinta-alasta on 19 %. Suomen merialue ja sen osat poikkeavat toisistaan fysikaalisilta, kemiallisilta ja ekologisilta ominaisuuksiltaan. Suomen rannikkoverisn suolapitoisuus vaihtelee sekä etelä-pohjois että länsi-itä gradientilla.

Nuori ja ainutlaatuinen Itämeri

Itämeri on mereksi hyvin nuori, runsaan 10 000 vuoden ikäinen. Sen historiaan kuuluu useita peräkkäisiä järvi- ja merivaiheita. Nykyään suolapitoisuus vaihtelee etelän Tanskan salmien yli kahdestakymmenestä promillesta pohjoista ja itää kohden lähes makeaan veteen, jolloin suolapitoisuus on yhdestä kolmeen promillea. Keskimääräinen suolapitoisuus on seitsemän promillea. Varsinaisia merilajeja esiintyy vesillämme vähän, koska monet lajit eivät ole vielä ehtineet sopeutua Suomen rannikkovesien alhaiseen suolapitoisuuteen. Myös jääpeitteen laajuus vaihtelee. Ankarina talvina lähes koko Itämeri voi jäätyä, kun taas leutoina talvina ainoastaan Itämeren pohjoisimmat ja itäisimmät perukat saavat jääkannen.

Suomen merialueen suuri vaihtelevuus

Suomen rannikko on hyvin monimuotoinen ja sen merialueet eroavat toisistaan.

Suomenlahti on elinympäristönä vaihteleva. Sen alueella tavataan kaikkia pohjatyyppejä pehmeistä pohjista ja hiekkarannoista sora-, kivikko- ja sekapohjiin sekä harjusaariin ja kallioriuttoihin. Suomenlahden kautta kulkee suuri määrä muuttolintuja, ja alueella pesii suojeltavia lajeja. Nisäkkäistä Suomenlahdella tavataan harmaahyljettä.  Itämerennorppa elää itäisellä Suomenlahdella harvalukuisena, ja sielläkin suurin osa populaatiosta oleilee pääasiassa Venäjän puolella.

Saaristomeri on Suomen merialueista ominaisuuksiltaan monimuotoisin. Saaristomerellä on yli 41 000 saarta ja lukemattomia lahtia, salmia, matalikkoja ja syvänteitä. Tästä maailman suurimmasta saaristosta löytyy kaikkia rannikon pohja- ja meriluontotyyppejä ja elinympäristöjä makeavetisistä jokisuistoista Suomen rannikon suolaisimpiin ulappavesiin asti. Vaikka Saaristomeri on paikoitellen hyvinkin rehevöitynyt, voi alueilta, joilla veden vaihtuvuus on hyvä, silti löytyä hyvinvoivia rakkohaurukasvustoja. Salpausselkien vedenalaisten jatkeiden alueella esiintyy paljon hiekka- ja moreenirantoja sekä vedenalaisia hiekkasärkkiä. Näillä esiintyy meriajokasniittyjä, jotka ovat tärkeitä elinympäristöjä monille selkärangattomille ja kaloille. Saaristomeri on monille merilinnuille ja kahlaajille erityisen tärkeää aluetta, mikä vaatii erityishuomiota suojelulta.

Ahvenanmaan merialue tarjoaa upean läpileikkauksen Suomen rannikkoluonnon monimuotoisuudesta. Alueella vaihtelevat suojaiset laguunit ja sisälahdet sekä tuulen ja aaltojen muovaamat kalliorannat.  Ahvenanmaan eteläpuolella vallitsevat avomeriolosuhteet, ja Ahvenanmereltä löytyy myös Suomen merialueiden syvin kohta – peräti 301 metriä. Alueella on runsaasti suhteellisen koskemattomia luontokohteita. Kallio- ja sekapohjilla viihtyvät rakkohauru ja punaleväyhteisöt, kun taas suojaisissa laguuneissa ja lahdissa kasvaa tiheitä näkinpartaiskasvustoja, jotka tarjoavat tärkeitä lisääntymisalueita monille kalalajeille. Ulkosaaristossa voi paikoin nähdä runsaita merilintuyhdyskuntia ja hylkeitä. Alueella voi tavata myös pyöriäisiä.

Selkämeren eteläosat muistuttavat Saaristomerta ja Ahvenanmaata, mutta saaristo on karua ja kallioista. Pohjoiseen mentäessä rannat loivenevat ja muuttuvat kivikkoisiksi. Saaristovyöhyke on kapea tai puuttuu kokonaan, ja lajisto on sopeutunut tuulen ja aallokon ankaruuteen. Suolaisuus vähenee pohjoista kohti, jolloin meriajokas häviää, mutta rakkohaurua esiintyy koko Selkämerellä paikoin hyvin näyttävinä kasvustoina. Ulkomerialueiden vesi on pääosin kirkasta ja vähemmän rehevöitynyttä kuin Saaristomerellä ja Suomenlahdella, mikä mahdollistaa. vaateliaiden levien ja kasvien kasvun syvemmällä kuin muualla Suomessa.

Merenkurkku on kapea ja matala merialue, jossa on laaja ja rikkonainen saaristo. Alueelle ovat tyypillisiä kivikkoiset rannat ja De Geer -moreeniharjanteet. Maankohoaminen muokkaa maisemaa jatkuvasti, ja lahdelmat kuroutuvat vähitellen fladoiksi ja kluuveiksi. Merenkurkku toimii siirtymävyöhykkeenä merellisen Selkämeren ja lähes makeavetisen Perämeren välillä. Se on myös rakkohaurun, sinisimpukoiden, haarukkalevän ja merirokon pohjoisraja.Perämeri on Suomen pohjoisin merialue, jolle ovat tyypillisiä laajat hiekkapohjat, matalikot ja vähäsuolainen, humuspitoinen vesi. Talvet ovat pitkiä ja jääpeitteisiä. Syvemmällä esiintyy uhanalaisia valkokatkapohjia, ja Perämeren pohjoisosista makeanveden pikkujärvisimpukkaa löytyy myös ulkosaaristosta. Alue on tärkeä linnuille, mutta eliöstö koostuu pääosin makean veden lajeista, kuten ahdinpallero, vesisammalet ja lukuisat vidat.  Omaleimaisia ovat suurikokoiset näkinsammaleet ja murtovesisieni, joka voi muodostaa laajoja yhdyskuntia. Rannanläheisissä vesissä esiintyy suurin osa Suomesta löytyvistä uhanalaisista merilajeista, esimerkiksi upossarpio, lietetatar ja meriuposkuoriainen. Rannanläheisissä vesissä esiintyy uhanalaisia kasveja ja hyönteisiä, kuten upossarpio ja meriuposkuoriainen. Äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen harvat kutualueet löytyvät lähinnä Perämereltä. Pitkät jäätalvet luovat hyvät olosuhteet itämerennorpalle – suurin osa Suomen kannasta, noin 20 000 yksilöä, elää täällä.

Velmu-ohjelma – sukellus Suomen meriluontoon

Velmu eli Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on kartoittanut Suomen merialueen vedenalaista luontoa jo yli 20 vuoden ajan. Tietoa on kertynyt lukuisien lajien ja luontotyyppien esiintymisestä sekä tärkeistä kalojen lisääntymisalueista. Velmussa on tehty yli 200 levinneisyyttä ennustavia todennäköisyysmalleja. Kerätty tieto ja mallinnukset löytyvät kaikille avoimesta Velmun karttapalvelusta.(siirryt toiseen palveluun)