Elinympäristöjen ennallistamisella tulisi olla mitattavissa olevia tavoitteita. Konkreettisia tavoitteita ja niiden saavuttamisen seurantaa tarvitaan, jotta tiedämme tekevämme oikeita asioita ja tehokkaasti. Tavoitteita tarvitaan kuitenkin myös siksi, että niiden avulla voimme arvioida luonnon elvyttämisen kannalta välttämättömien toimien mittakaavaa: kuinka paljon on ennallistettava, jotta luontokato pysähtyy?
Eri organisaatioiden asiantuntijoiden yhteistyönä tekemässä arviossa tarkasteltiin kolmessa eri elinympäristössä – metsissä, soilla ja sisävesillä – pesivien lintujen mahdollista vastetta ennallistamistoimiin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun lajijoukon vastetta elinympäristön elvytystoimiin arvioidaan. Tarkastelu paljasti, että jos ennallistamisella halutaan elvyttää kyseisten lajijoukkojen taantuneita kantoja, tulee nykyisten toimenpiteiden mittakaavaa kasvattaa moninkertaiseksi.
Elinympäristöjen ennallistamisesta on puhuttu syksystä 2022 lähtien enemmän kuin koskaan. Yhtäkkiä lähinnä luontoammattilaisten puheenparteen rajoittunut sana on noussut uutisotsikoihin ja päivänpolitiikan puheenaiheeksi. Taustalla on Euroopan komission 22.6.2022 julkaisema ehdotus ennallistamisasetukseksi, jonka mukaan ennallistamistoimien tulee kattaa 20 prosenttia yhteisön maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä.
Vähemmän on puhuttu siitä, miksi ennallistamista tarvitaan ja mihin sillä täsmälleen ottaen pyritään.
Ennallistamisasetus on kirvoittanut runsaasti puhetta puolesta ja vastaan. Puhe on keskittynyt eniten ennallistamisen arvioituun hintalappuun ja ennallistamistoimien vaikutukseen suomalaiseen luonnonvaratalouteen. Vähemmän on puhuttu siitä, miksi ennallistamista tarvitaan ja mihin sillä täsmälleen ottaen pyritään.
Ekologiselta kannalta katsottuna ennallistamisen voidaan ajatella tähtäävän parannukseen monimuotoisuuden kolmessa keskeisessä ulottuvuudessa: elinympäristöjen tilassa, ekosysteemiprosessien toiminnassa ja lajien kannoissa.
Ilmiselvää on, että ennallistamisella halutaan parantaa elinympäristöjen tilaa: Palauttaa ojitettu suo lähelle sitä rakenteellista ja vesitaloudellista tilaa, jossa se alun perin oli. Nopeuttaa metsän puulajisuhteiden, kerroksellisuuden ja lahopuuresurssin palautumista. Mutta onko luontaiselta näyttävä elinympäristö kuitenkaan itseisarvo, ennallistamisen varsinainen tavoite?
Ehkä tärkeämpää on palauttaa luonnon prosessit. Saada suo jälleen suodattamaan ja varastoimaan vettä ja näin ollen parantaa myös purojen, lampien, järvien, jokien ja lopulta myös Itämeren tilaa. Lisätä metsän hiilivarastoa ja kasvattaa sen kykyä vastustaa esimerkiksi äärisäiden ja hyönteisen massaesiintymien kaltaisia häiriöitä.
Elinympäristöjen tilan ja prosessien taustalla ovat aina yhteisöjä muodostavat eliöt. Eliöiden kohdalla ihmisellä on tapana puhua lajeista, vaikka voisimme jakaa eliöitä myös vaikkapa niiden toiminnallisten ominaisuuksien tai geneettisen eriytyneisyyden mukaan. Lajit ovat ihmisen silmälle selvimmin erottuva tapa jakaa eliötä ja näin ollen toistaiseksi toimivin keino seurata yhteisön koostumuksen kehitystä.
Ennallistamisessa tuskin on paljonkaan järkeä, jos se ei johda kasvuun ihmisen toiminnan seurauksena vähentyneiden lajien kannoissa. Tämä on edellytys myös lajiyhteisöjen varassa toimivien ekosysteemiprosessien palautumiselle.
Tavoitteena taantuneiden eliöyhteisöjen elpyminen
Loppujen lopuksi on vaikea ajatella ennallistamiselle konkreettisempaa, nykyisellä tietopohjalla mitattavissa olevaa tavoitetta kuin taantuneiden eliöyhteisöjen elpyminen. Tätäkin tavoitteenasetantaa tosin rajoittaa tietämyksemme taso. Esimerkiksi monien ekosysteemien kannalta tärkeiden hyönteis- tai sieniryhmien pitkäaikaiskehityksestä tiedämme vain vähän.
Kattava systemaattisesti kerätty aikasarja lintupopulaatioiden kehityksestä on 40 vuoden pituinen. Tällaista tietopankkia meillä ei ole mistään muusta eliöryhmästä.
Parhaiten tuntemamme eliöryhmä ovat linnut. Vaikkeivat täydellisiä, linnut ovat monessa suhteessa hyviä elinympäristöjen tilan indikaattoreita. Tietämyksemme linnuista on riittävän vahvaa, jotta pystymme luokittelemaan niitä esimerkiksi suo- tai metsälajeiksi ja vielä tarkemmin esimerkiksi märkien avosoiden tai varttuneiden havumetsien lajeiksi. Joidenkin lajien kohdalla voimme erottaa lajien eri elinympäristöissä pesivät populaatiot toisistaan. Kattava systemaattisesti kerätty aikasarja lintupopulaatioiden kehityksestä on 40 vuoden pituinen. Tällaista tietopankkia meillä ei ole mistään muusta eliöryhmästä.
Edellä mainitun tutkimuksen tavoitteena oli arvioida kuinka paljon yleisten metsien, soiden ja sisävesien lintulajien kannat voisivat elpyä vuoteen 2040 mennessä ja millaisia toimia se tästä päivästä lähtien vaatisi. Keskeisten lintuseurantojen viranomaistahojen* tekemässä tarkastelussa otettiin huomioon muun muassa jokaisen indikaattorilajin kanan kehitys 1980-luvun alusta nykyhetkeen sekä lajien tarkemmat elinympäristövaatimukset, sukupolvenväli, muuttostrategia ja vaste ilmaston lämpenemiseen.
Tarkastelussa mukana olleet 57 lajia jaetiin lopulta kolmeen ryhmään: Lajeihin voiden kantojen voidaan tavoitella kasvavan 20 %, 10 % tai 0 % vuoteen 2040 mennessä. Laskevaa kannankehitystä ei katsottu poliittisesti hyväksyttäväksi tavoitteeksi, vaikka joidenkin lajien vähenevä kehitys on ekologisen tiedon valossa lähes väistämätön.
Elinympäristön tilan paranemisesta todennäköisimmin hyötyisi yhteensä seitsemän lajia. Lajeja yhdistää se, että ne ovat tällä hetkellä edelleen laajalle levinneitä eivätkä niiden kannat ole olleet jyrkässä laskussa. Esimerkiksi soilla pesivän liron elinympäristövaatimukset ovat väljät, riittää kun on märkää ja avointa. Suo-ojien täyttäminen parantaisi sen pesimämahdollisuuksia laajasti. Ryhmän lajeista osan kannat ovat olleet nousussa. Osaksi tämän taustalla on ilmaston lämpeneminen, mutta näiden eteläisten lajien – kuten vaikkapa mustapääkertun – runsastumista voidaan auttaa myös muun muassa seka- ja lehtipuustoisuutta lisäämällä ja avohakkuita vähentämällä.
Yhteensä 26 lajin kantojen voidaan tavoitella kasvavan elinympäristöjen tilan parantamisen seurauksena ainakin jonkin verran. Ryhmään kuuluu niin aiemmin taantuneita kuin runsastuneitakin lajeja. Esimerkiksi voimakkaasti taantuneen tukkasotkan ja nokikanan kantojen kehitys voidaan kääntää elpyviksi, jos naurulokkiyhdyskuntia saadaan palautettua lintukosteikkoja kunnostamalla ja pienpetoja poistamalla. Myös soiden kuivattamisesta kärsineen riekon on havaittu palaavan usein nopeastikin, kun suon ojat on tukittu.
Viimeisessä ryhmässä on 23 lajia, joiden kohdalla kantojen kääntäminen kasvuun vaikuttaa joko mahdottomalta tehtävältä tai joiden kohdalla nollatavoite, eli kannan pysyminen nykyisellään, on itse asiassa hyvin kunnianhimoinen. Meiltä tuskin löytyy keinoja pohjoisimmilla soilla pesivän mustaviklon pesimämenestyksen parantamiseksi. Pohjoisen suot ovat säilyneet valtaosin muuttamattomina ja mustaviklon kannan kehitystä ohjannee tulevaisuudessakin eniten ilmastonmuutos ja muutokset talvehtimisalueilla. Jyrkästi taantuneen hömötiaisen eteen on sen sijaan tehtävissä paljonkin, mutta juuri viime vuosien taantuman jyrkkyyden vuoksi kannan pitäminen nykyisellään vaatii suuria muutoksia metsien käytössä.
Moninkertaisesti nykyiseen nähden
Kun lintulajeja tarkastelee linnustonseurannan ja ekologisen tutkimuksen tuottaman tietopohjan valossa, käy pian selväksi, ettei taantuneiden yleisten lajien elvyttäminen ole helppoa. Se vaatii etenkin toimenpiteiden suurta mittakaavaa. Hömötiaista eivät pelasta rajoitetut täsmätoimet eikä metsien muutamien prosenttien lisäsuojelu vaan metsätalouden käytänteiden muuttaminen laajalla rintamalla: avohakkuumetsätalouden merkittävä vähentäminen sekä kiertoaikojen pidentäminen, sekapuustoisuuden lisääminen ja talousmetsien lahopuun lisääminen kaikissa talousmetsissä. Sen lisäksi että parantavien toimien on oltava mittakaavaltaan laajoja, on tärkeää huomata, että ne vaikuttavat hitaasti.
Soiden peruskahlaajalintu liron palauttaminen jollekin yksitäiselle suolle ei ole kovin vaikeaa. Laji palaa runsaana muun muassa käytöstä poistuneelle turvetuotantoalueelle, jonka veto-ojat padotaan. Kuitenkin liron kannan kasvattaminen kohti aiempia lukemiaan vaatii tämän ja vastaavien toimenpiteiden tekemistä vähintään 500 000 hehtaarin mittakaavassa. Tämä on miltei kymmenkertaisesti siihen nähden, mitä Suomen soita on tähän mennessä koskaan ennallistettu.
Sisävesien osalta vyyhti on monimutkainen. Vuonna 2021 aloitetussa Helmi-ohjelmassa tehdään juuri oikeita toimenpiteitä lintuvesien tilan parantamiseksi. On kuitenkin nähtävissä, että myös näiden toimien mittakaavan tulisi olla moninkertainen nykyiseen nähden, jotta esimerkiksi tukkasotkan kannat kääntyisivät kasvuun. Vesien ruskettumisesta kärsivien vesilintujen tilannetta ei Helmi-ohjelman keinoin sen sijaan voida juuri auttaa. Niihin purisivat osin samankaltaiset toimet kuin suo- ja metsälintuihinkin: turvemaiden ojien laajamittainen tukkiminen, avohakkuiden vähentäminen ja vesiensuojelu parantavien kosteikkojen luominen.
Moni julkisuudessa käytävää ennallistamiskeskustelua seurannut on saattanut ihmetellä, miksi niitä suo-ojia täytyisi noin hurjasti alkaa tukkia. Vastahan ne kaivettiin. Kun katsoo suolintujen kantojen kehitystä viimeisen 40 vuoden aikana ja kuvittelee ekologisen tiedon valossa, miten niiden kannat saataisiin elpymään, voi päätyä toisenlaiseen ihmetykseen: miksi emme tee paljon enemmän.
* Suomen ympäristökeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Luonnonvarakeskus, maa- ja metsätalousministeriö, Riistakeskus, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus ja Metsähallituksen Luontopalvelut
Tekstissä viitataan artikkeliin:
Kuinka paljon lintukantoja voitaisiin elvyttää? Auvinen, A-P; Lehikoinen, A.; Sirkiä, P.; Jukarainen, Kahilainen, A.; Lindén, A.; Mikkola-Roos, M.; Piha, M.; Pessa, J.; Krüger, H.; Holopainen, S.; Alhainen M. & Below, A. Linnut Vuosikirja 2022: 132–139.
Artikkeli on ladattavissa osoitteesta https://lintulehti.birdlife.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)